Vaiherikas viikko alkaa olla lopuillaan. Vaiherikas sen suhteen että fiilis on ollut hyvin vaihteleva. Toivosta epätoivoon ja kaikkea mitä sille välille mahtuu. Olen lipsunut cambridgevaliosta mutta kuin ihmeen kaupalla saanut itseni aina uuteen nousuun. Mitään ihmeellistä ja maata mullistavaa ei siis ole tapahtunut ja piiiiitkän suvantovaiheen jälkeen paino on lähtenyt hitaasti tippumaan. Huomenna on aamuaika koutsille ja silloin kuulee mitä on tapahtunut. Viimeksi minut on punnittu koutsin vaakalla 22.12 ja silloin oli edellisestä punnituksesta hiipinyt kilo lisää....
Edelliseen postauksen pohdinta hukkui jonnekin bittiavaruuteen. Yritän saada uudelleen johtoajatuksesta kiinni.
Oon monesti miettiny (ja tiedän että tuun monesti miettimään jatkossakin) että mitä tässä odotetaan? Suurta pamausta että jokin paikka kropassa pettää ja sitä että joku (lääkäri) tekee päätöksen puolestani. Päätöksen että painon on tiputtava! Päätöksen siitä että enää ei voi odottaa huomiseen, maanantaihin, kuukauden ensimmäiseen päivään. Että ruokailutapojen muutos alkaa nyt, heti. Olen hyvin onnekas. Kroppani on toiminut hyvin. Mikään paikka ei ole vielä pettänyt, vaikka olen viimeiset vuodet tehnyt ruumiillista raskasta työtä, tai ehkä juuri siksi. Turnauskestävyyteni on melkoinen. Nyt kun olen vapaalla työstäni olen huomannut miten nilkkani särkevät, polveni ovat jäykät . En meinaa päästä lattialta ylös koska olen kankea. Kankea tämän massan alla! Pistää vihaksi oma saamattomuus. Miten voin laiminlöydä itseäni näin! Ja vaikka tiedostan asian ja ruuan kanssa olen päässyt nyt muutamia kertoja houkutuksen yli ja vaikka olisinkin sortunut niin olen palanut ruotuun. Mutta en ole pystynyt aloittamaan liikuntaa. Aktiivista hikiliikuntaa. Ei millään. Sitä vatkaan edelleen: huomenna, maanantaina... No, huomenna on maanantai. Koutsilla käynti ja uuden viikon aloitus. Niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti