17. päivä

Vaiherikas viikko alkaa olla lopuillaan. Vaiherikas sen suhteen että fiilis on ollut hyvin vaihteleva. Toivosta epätoivoon ja kaikkea mitä sille välille mahtuu. Olen lipsunut cambridgevaliosta mutta kuin ihmeen kaupalla saanut itseni aina uuteen nousuun. Mitään ihmeellistä ja maata mullistavaa ei siis ole tapahtunut ja piiiiitkän suvantovaiheen jälkeen paino on lähtenyt hitaasti tippumaan. Huomenna on aamuaika koutsille ja silloin kuulee mitä on tapahtunut. Viimeksi minut on punnittu koutsin vaakalla 22.12 ja silloin oli edellisestä punnituksesta hiipinyt kilo lisää....

Edelliseen postauksen pohdinta hukkui jonnekin bittiavaruuteen. Yritän saada uudelleen johtoajatuksesta kiinni.

Oon monesti miettiny (ja tiedän että tuun monesti miettimään jatkossakin) että mitä tässä odotetaan? Suurta pamausta että jokin paikka kropassa pettää ja sitä että joku (lääkäri) tekee päätöksen puolestani. Päätöksen että painon on tiputtava! Päätöksen siitä että enää ei voi odottaa huomiseen, maanantaihin, kuukauden ensimmäiseen päivään. Että ruokailutapojen muutos alkaa nyt, heti. Olen hyvin onnekas. Kroppani on toiminut hyvin. Mikään paikka ei ole vielä pettänyt, vaikka olen viimeiset vuodet tehnyt ruumiillista raskasta työtä, tai ehkä juuri siksi. Turnauskestävyyteni on melkoinen. Nyt kun olen vapaalla työstäni olen huomannut miten nilkkani särkevät, polveni ovat jäykät . En meinaa päästä lattialta ylös koska olen kankea. Kankea tämän massan alla! Pistää vihaksi oma saamattomuus. Miten voin laiminlöydä itseäni näin! Ja vaikka tiedostan asian ja ruuan kanssa olen päässyt nyt muutamia kertoja houkutuksen yli ja vaikka olisinkin sortunut niin olen palanut ruotuun. Mutta en ole pystynyt aloittamaan liikuntaa. Aktiivista hikiliikuntaa. Ei millään. Sitä vatkaan edelleen: huomenna, maanantaina... No, huomenna on maanantai. Koutsilla käynti ja uuden viikon aloitus. Niin.

13. päivä: ISO päätös

Tänään tein ison päätöksen. Pistin lopullisen pisteen vuosia kestäneelle kierteelle josta halusin ulos ja josta toivoin pääseväni pois toivomallani tavalla. Näin ei käynyt, valitettavasti. Niin mielelläni toivoin että päätös olisi tehty puolestani mutta niin ei käynyt. Jouduin tekemään sen itse. Tämä päätös koskee työtäni. Työ ei ole minulle rakas mutta työyhteisöstä luopuminen tuntuu pahalta. Luopua lopullisesti minulle tärkeistä työkavereista, työperheestäni. Pieni, pienenpieni toivonkipinä elää kuitenkin edelleen vaikka onkin hiipumaan päin enkä laske senvaraan enää mitään.  Pitänee muutama päivä vetää henkeä ja pöllytellä pölyjä päältään ja alkaa miettimään mitä sitä loppuelämänsä tekisi :)



*Kirjoitin tähän pitkän pätkän kovasti tänään pohtimaani asiaa mutta teksti katosi jonnekin bittiavaruuteen. Huoh*

Kahdestoista päivä

Päätä on särkenyt nyt viisi päivää putkeen. Oikeaa ohimoa repii rankasti, särkylääke lievittää vain ohuesti. Arggh. Viimeistään nyt tekee mieli syödä kunnolla ja napata buranaa kunnolla. Oon erittäin huono kestämään mitään pään aluella olevaa jomotusta...

Kaksi viime päivää on mennyt ihan kivasti. Eilen vaihdoin iltapirtelön avokado-feta salaattiin ja ihan vain tuon päänsäryn vuoksi. Mulla ei särkylääkket auta jos otan tyhjään mahaan. Ruuan kanssa napattuna teho on lähes taattu, paitsi että nyt ei ruokakaan auttanut. Eli eipä tartte senkään takia syödä! Jos ei ois niin mieli matalalla muutenkin niin melkein vois vaikka vituttaa! No tulihan se repsahduskin sieltä sitten vuorokauden viime minuuteilla... Pari suklaakarkkia...

Ottaa rankasti kuulaan tuo oven ulkopuolinen ilmasto! Tuntuu että täällä oon jumissa sisällä enkä saa senvertaa aikaiseksi että survoisin sen zumba dvd:n soittimeen ja nostaisin tämän läskiperseeni tästä tuolista ylös ja laittaisin massan liikkeelle. Mutta kun nyt tahtoisin vain ja ainoastaan lenkkeillä. Koiran kanssa tai ilman. Pulkan kanssa tai ilman. Kunhan vain pääsis ulos! Kyllä me tänään hetkeksi mennään vaikka tuuli vulvoo katolla ja multa tuskin löytyy niin paljon lämmintä vaatetta etten olisi puolikuollut kylmyydestä.

Kymmenes päivä: Tehostartti

Viikonloppu meni perseelleen! Mutta en nyt jaksa kerrata sitä, enkä syitä jotka siihen johtivat. Nyt on Uusi Vuosi ja Uudet Haasteet.

Hyvää Uutta Vuotta Miimi. Olkoon tämä vuosi SE kun olet vahva ja jätät taaksesi menneen ja katsot vahvana, selkä suorana seisten tulevaisuuteen. Ole vahva, vastusta kiusaukset ja tavoittele unelmiasi.

Cambridge pussit on kaivettu näkösälle ja pitkän harkinnan jälkeen päätin jatkaa samalla linjalla. Valmentaja oli niiiiin oikeassa kun sanoi että ensimmäisen kerran paastoaminen on "helppoa", seuraavilla kerroilla jo huomattavasti vaikeampaa. Ajattelin kuitenkin kokeilla. Siis yksi ateria päivässä, muuten pussiruualla mennään. Nähtäväksi jää kuinka pitkälle. Luottamus omaan pitkäjännitteisyyteen ei todellakaan ole suuren suuri ja vakaasta päätöksestä huolimatta tämä elämäntapamuutos etenee päivän kerrallaan.

Neljäs päivä: Nolon tiikerikakkuhiiren yölliset seikkailut...

Olen kai nukkunut jouluna ja välipäivinä liikaa. Kuulemma ihminen ei voi nukkua liikaa, ihminen nukkuu vain kun on väsynyt. Jokatapauksessa olen nukkunut pitkiä ja hyviä öitä. Mies mainitsi jopa että unihengitykseni on kevyttä. Olen iloinen, kyllä reippaat 10 kg pudotettua painoa vaikuttaa jo noinkin. Hienoa. Positiivista "palautetta" on lähipiiristä tullut muutenkin. Vaikka itsestä tuntuu ettei kukaan huomaa mitään (näissä massoissa 10kg on vähän), niin kyllä pudotus on huomattu. Siitä tulee tietenkin älyttömän hyvä olo. Eli siis alkuperäiseen ajatukseen palatakseni, eilen illalla ei sitten uni tullut. Katsoin eurodekkarin, ensimmäinen elokuva piiiiitkään aikaan jonka katsoin alusta loppuun. Yritin sitkeästi nukahtaa mutta ei uni vaan tullut. Kaivelin yöpöydän laatikosta kirjan ja kappas siellähän oli karkkiaskikin. Hetken luettuani aski aukesi ja siitäpä se taas lähti. Lumipallo vyöryi eteenpäin ja olin kykenemätön pysäyttämään sen... Siirryin sohvalle, parempi valaistus, (jääkaappi lähempämä <-- TODELLINEN syy). Pari voikkaria, joulutorttu, tiikerikakkua ISO pala... Ja mikä pahinta ja kamalinta: ei tippaakaan huono omatunto! Ehkä fyysinen pahaolo kompesoi psyykkisen, tuli nimittäin todella oksettava olo. Mutta kylläpäs virkistyin ja aivot toimivat. Ahmin kirjan yli puolenvälin. Aamulla sitten nukuttikin pitkään.

Nyt olen kurittanut itseäni ja syönyt vasta päivän ruuan. Tarkoitus on mennä iltaan yhdellä pussilla eli kaksi puolikasta on loppupäivän ohjelmassa. Tiedän kyllä että tämä on huono valinta. Liian vähän ateriakertoja kostautuu varmasti. Tietenkin nyt on niin vahva ja voimakas olo että luottamus omaan itsehillintään on huippulukemissa. Saapa nähdä...

Kolmas päivä

Hyvä, puuhakas päivä. Aamulla koko pusssi, välipalaksi puolikas, lounaaksi kanaa, kukkakaalimuusia ja tomaattia, välipalaksi puolikas pussi ja iltapalaksi kanaa, kukkakaalimuusia, kurkkua ja porkkanaa. Kyytipojaksi monta mukia vettä, pari kuppia kahvia ja muutama kupillinen teetä. Näillä mennään.

Onhan tämä taas vaikeaa. Aivan kuin olisi kiipeämässä perse edellä puuhun. Tuntuu vaikealta ajatella päiväkin eteenpäin ja ahdistavalta että tämä on nyt totta ja viimeinen mahdollisuus ja loppuelämä on tätä ja tässä. Miten voin ajatella joskus olevani niin tasapainossa ja sinut itseni kanssa että uskallan heittää vaihteen vapaalle ja elää ajattelematta ruokaa. Siis sitä etten syö liikaa ja että syön terveellisesti. Kyllä se aika taitaa todellakin olla vuosien päästä... Vasta nyt cambridgellä ollessani olen todella ymmärtänyt miten suuri ote ruualla on minuun. Se on melkoisen järkyttävä tunne. Kun saa päivittäisen ravinnon pusseista ja hyvin yksinkertaisesta ruuasta on aikaa tehdä kaikenlaista. Ruokakaupassa käynti on nopea, kioskilla ei "tarvitse" käydä ollenkaan. Eikä tarvitse lähteä asiasta tehden kylille herkkukahvilaan päiväkahville. Nyt kun ajattelee asiaa ja listaa kaikkia kommervenkkejä tulee ahdistunut olo... Ruuan riivaama säälittävä minä....

Toinen päivä: Uuteen nousuun

Näihin fiiliksiin pitää vain tottua. Hirveästä ahdistuksesta, ruuan himosta, päätöksestä poiketa suklaakauppaan ---> uuteen nousuun ja taisteluasemiin. Ei sitten oteta päivän viimeistä pussia kun on ahmittu leipää ja voita. Kahvipöydässä käsi eksyi jopa kakunpalaan joka kulkeutui suuhun. Täysin huomaamatta. Tajusin tilanteen kun kakunpala oli jo kitusissa... Edessä haastavat ajat, vuodet...

Päivän lounas. Kana-vihannestäytteisiä paprikoita ja nökäre mustapekkajuustoa.
(Leivät ja voi sensuroitu kuvasta)

Kanatäyte:
Br suikale naturel, maustettu rakuunalla, mustapippurilla ja suolalla
Porkkanaraastetta, pakastettua parsakaalia
Lihaliemikuutio, sipulijauhetta

Ilta on menny ihan jees. Pientä ylpeyttä voisi kai tuntea siitä että vaikka lipahdinkin ja pahasti niin ilta sentään sujui suunnitelmien mukaan. Kohta kutsuu sänky, tyyny ja peitto. Ja huomenna toivottavasti vahvempi päivä.